Background
6.9.2022ihmisyys, elonkirjo, ekokriisi, enemmän kuin ihminen

Mikään ei tee ihmisestä erityistä - eikö mikään?!

Ihmisyys on mää­ri­tel­ty usein sen kautta, miten ihminen eroaa muista eliöistä. Ihmisen eri­tyi­syyt­tä ko­ros­ta­vat ker­to­muk­set antavat kuitenkin riit­tä­mät­tö­män kuvan to­del­li­suu­des­ta ja ovat eko­krii­sin keskeinen syy. Siksi niistä on luo­vut­ta­va.

Aika ajoin joku toteaa, että ihmisen olisi jo aika tunnistaa olevansa eliö muiden eliöiden joukossa. Siitä seuraa nyökyttelyä, ja lisää vastaavia viisaiksi huomioituja sanontoja. Sitten hetki menee ohi ja palataan päiväjärjestykseen.


Tuota päiväjärjestystä ylläpitävät erityisyyden kertomukset ihmisyydestä. Ne määrittelevät ihmisyyttä sen kautta, miten ihminen erottuu muusta elämästä ja ennen kaikkea nousee sen yläpuolelle. Erityisyyden kertomukset – ja pyrkimys löytää niille vaihtoehtoja – yllyttivät minut kirjoittamaan Enemmän kuin sapiens -kirjan.


Eri­tyi­syy­den ker­to­muk­set ra­ken­ta­vat erityistä
to­del­li­suut­ta

Kun puhun kertomuksista en tarkoita ainoastaan tarinoita, joita ihmiset kertovat ja kirjoittavat, vaan myös huomaamattomampaa kulttuurista taustavirettä, joka rakentaa todellisuutta. Joskus kertomusta saatetaan ajatella vastakohtana tosiasioille, ja jotkut kertomukset ovatkin pelkkää sepitettä. Mutta kertomus voi yhtä lailla koostua vain tosiasioista – ainakin silloin kun se ei pilaa kertomuksen juonta. Juonen kanssa ristiriidassa olevien tosiasioiden on kuitenkin vaikea päästä mukaan kertomukseen. Ja kyseenomaisen erityisyyden kertomuksen juoni on selvä: mitä eliöihin tulee, ihminen on omaa luokkaansa.


Puutteellisen to­del­li­suus­kä­si­tyk­sen sijaan erityisyyden kertomusten suurin ongelma on kuitenkin se, että niitä voi pitää syyllisenä nykyiseen ekokriisiin. Erityisyyden kertomuksista on siis luovuttava ja tilalle on tuotava parempia kertomuksia ihmisyydestä. Miten ihmisyyttä voisi erityisyyden sijaan määritellä elonkirjon jäsenyytemme kautta ja voisiko sellainen ”ihmisyys” auttaa elämään kestävämmin, olivat minulle keskeisiä kirjan kirjoittamista ohjaavia kysymyksiä.


Erityisyyden kertomukset ovat sitkeässä, koska moderni kulttuuri on rakentunut sellaisen ajatuksen varaan, jonka mukaan ihmisen on oltava erityinen olento. Ajatus ei ole aivan uusi, vaan oli vahvasti esillä jo varhaisessa kristillisessä ajattelussa: muut eliöt poikkeavat ihmisestä sekä olemukseltaan – niillä ei ole sielua – että kohtaloltaan – niillä ei ole pääsyä taivaaseen, joskaan ei helvettiinkään. Kun moderni länsimainen tiede alkoi kehittyä kristinuskon kehyksessä, loi se uutta kiinnostusta muuhun luontoon ja sen tutkimiseen. Jälkikäteen arvioituna kiinnostus ei ollut arvostavaa laatua, ja tieteellisen metodin alkutaipaleella luonnon tutkimisesta käytettiin kielikuvina muun muassa luonnon kahlitsemista, kiduttamista ja raiskaamista. Olihan Jumala luonut muut eliöt vain ihmistä varten ja ihmiselle  vapaasti käytettäväksi. Myöhemmin evoluutioteorian muodostuminen poisti jumalan kuvioista mutta ei ihmisen ylivertaisuutta muuhun luontoon verrattuna. Uudessa “tieteellisessä” erityisyyden kertomuksessa ihmisestä tuli evoluution kärkiolento, joka lopulta onnistuisi vapautumaan evolutiivisista rajoitteistaan.


Maailman eri­tyi­sim­mät aivot ja muita ker­to­muk­sia

Nostan kirjassani esiin muutaman piirteen – aivot, älykkyys, vaikutusvalta ja kulttuuri – joilla ihmisen erityisyyttä nykyään tyypillisesti perustellaan. Perustelut ovat kuitenkin harhaanjohtavia tai ainakin kyseenalaisia, otetaan esimerkkinä vaikkapa aivot. Ihmisen aivojen erityisyyttä on määritelty eri aikoina monin eri tavoin, ja tällä hetkellä yhtenä mittarina on hermosolujen määrä aivokuoressa, aivojen osassa, johon yhdistetään ihmisten mielestä kehittyneimmät toiminnot. Ihmisaivot eivät tällä mittarilla ole ykkösiä, koska monilla valailla on moninkertaisesti enemmän hermosoluja aivokuoressaan kuin ihmisellä. Useimpien valaiden aivot ovat kuitenkin myös kokonaisuudessaan suurempia; toivo ihmisen kärkisijasta voisikin olla siinä, olisiko ihmisellä suhteellisesti, suhteessa aivojen kokoon, eniten hermosoluja?


Hiljattain mitattiin, että pyöriäisellä, pienikokoisella valaslajilla, on kuitenkin eniten aivokuoren hermosoluja suhteessa aivojen kokoon. Eräs tutkija kyllä kyseenalaisti tuloksen, koska ei pitänyt käytettyä menetelmää yhtä luotettavana kuin sitä, mitä itse käyttää. Jotkut toiset tutkijat taas pitävät tuloksia pätevinä. Samoin kuin itse tutkimuksen tekijät, joihin otin yhteyttä kysyäkseni asiasta. Juuri tätä käsittelevää kirjan lukua kirjoittaessani huomasin, että eri eläinlajien aivokuorien hermosoluja listaavasta Wikipedia-artikkelista poistettiin pyöriäisen “kärkiluku”. Artikkelin muokkaushistoriasta näkee, että sen on poistanut eräs käyttäjä kommentoimatta asiaa sen enempää. Listassa edelleen oleva lukuarvo grönlanninhyljeelle on kuitenkin peräisin tuosta samaisesta pyöriäisenkin hermosolujen määrää esitelleestä tut­ki­musar­tik­ke­lis­ta, ja monet muutkin listan lukuarvot on saatu samalla menetelmällä. Syytä artikkelin muuttamiseen ei tarvitse hakea salaliitosta, ripaus ihmiskeskeisyyden vinoumaa riittänee.


Älykkyyden mittauksessa ja vertailuissa ihmiskeskeisyyden vinouma on ollut erityisen hyvin (eli huonosti) edustettuna. Älykkyyden määritelmä on tyyppillisesti räikeän ihmiskeskeinen: toisen eläimen älykkyyttä arvioitaessa etsitään sellaisia kognitiivisia kykyjä, jotka ovat ihmiselle tyypillisiä. Matemaattis-loogiset kyvyt eivät kuitenkaan ole älykkyyden edellytys, jos käytetään älykkyydelle lajineutraalia määritelmää, kuten “kyky hankkia ja soveltaa tietoja ja taitoja”. Testaamisessa on vaikuttanut olevan omat vinoumansa, esimerkkinä yleinen asetelma, jossa verrataan ihmislapsen ja simpanssin “älykkyyttä”. Koetilanne, jossa kokeeseen osallistuva ihmislapsi istuu äitinsä sylissä lähellä ystävällisesti juttelevaa kokeen järjestäjää, kun taas simpanssi osallistuu kokeeseen pitkän etäisyyden päästä ja kalterien takaa, on ollut yllättävänkin tyypillinen.


Erityinen vai sittenkin eriy­ty­mä­tön?

Esittelen kirjassa, mikä on mielestäni ollut maapallon historian vaikutusvaltaisin eliölaji (ei siis ihminen), millä on ollut poikkeuksellisimmat aivot (ei ihminen mutta ei myöskään pyöriäinen) ja niin edelleen, mutta samalla totean, ettei tällaisessa ”kilpailussa” ole mieltä. Ihminen on syytä pudottaa pois jalustalta, mutta ei sinne mitään muuta eliötä voi nostaa tilalle, koska itse jalustaa ei todellisuudessa ole olemassa. Evoluutio ei ole rakentanut elonkirjoa hierarkkisesti vaan lateraalisesti. Elämän puun sijaan elonkirjoa voisi ymmärtää paremminkin pusikkona, jonka monet haarat kietoutuvat toistensa ympärille. Siellä pusikon siimeksessä ihmisen haarakin on, kasvaen ja kehittyen yhteen ja erikseen muiden haarojen kanssa. Ihmisenkään elo ei voi tapahtua koko pusikon elinvoiman kustannuksella, ainakaan pidemmällä aikavälillä.


Erityisyyden kertomuksista on mahdollista irtautua, jos tunnistaa, ettemme elä ihmisen vaan enemmän kuin ihmisen maailmassa – tästä ja viittauksesta Yuval Noah Hararin Sapiens-kirjaan (yhteen, kylläkin vetävään, ihmisen erityisyyden kertomukseen) tulee myös kirjani nimi. On hyväksyttävä, että kaikki maailman merkitykset eivät rajoitu ihmisen maailmaan. Osa merkityksistä on toisten eliöiden ais­ti­to­del­li­suuk­sis­sa, joihin ihmisellä ei ole täydellistä pääsyä edes hienoimman teknologiansa avulla.


Eri eliöiden aistitodellisuudet eivät kuitenkaan ole suljettuja häkkejä, vaan niiden välillä on kosketuspintaa, joka mahdollistaa lajienvälisen vuorovaikutuksen. Ihmisen ja muiden eliöiden välinen vuorovaikutus perustuu yhteisen kielen ja käsitteiden sijaan aisteihin, tunteisiin, kehollisuuteen ja empatiaan. Vanhoissa alkuperäiskansojen kulttuureissa lajienvälisellä vuorovaikutuksella on ollut tärkeä rooli, joka on usein myös yhdistetty heidän kykyynsä elää ekologisesti kestävästi. Modernissa länsimaisessa kulttuurissa, vaikkapa Suomessa, ei voi omia tai omaksua alkuperäiskansojen läheistä luontosuhdetta suoraan, vaan täällä on muodostettava omaa aikaan ja paikkaan sopivaa kestävää luontosuhdetta  – ja juuri siihen pyrkimykseen kirjani kytkeytyy.

1659964109177_03_Nessling_Sami_nelio-me.jpg

Sami Keto

Kirjoittajasta voi sanoa mm. seuraavaa: 

1) ei ole erityinen,

2) edustaa laajalle levinnyttä ja runsaslukuista vieraslajia, mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia pyrkii tulemaan "alkuperäiseksi" omassa paikassaan, 

3) on täysin riippuvainen lukuisista ekologisista ja sosiaalisista suhteistaan. 

Yh­teys­tie­dot

0400628292

sami.keto@gmail.com