Background
18.10.2022vieraslajit, luontokato, luonnon monimuotoisuus

Vie­ras­la­jit, vi­hol­li­nen numero yksi?

Vie­ras­la­jien ai­heut­ta­ma haitta luonnon mo­ni­muo­toi­suu­del­le yli­ko­ros­tuu mer­kit­tä­vim­piin uhkiin nähden. Se voi han­ka­loit­taa siirtymää sel­lai­seen kult­tuu­ri­seen muu­tok­seen, jota eko­krii­sin koh­taa­mi­nen edel­lyt­tää.

Kirjoitin Enemmän kuin sapiens -kirjaan alaluvun otsikolla "Vieraita ja lähimmäisiä", jossa pohdin vieraslajeihin ja niistä käytävään keskusteluun liittyviä kysymyksiä. Se ei ole kaikista olennaisin teema kirjassani, ja harkitsin sen jättämistä kokonaan pois, lähinnä siitä syystä, ettei kirjoitustani koettaisi ym­pä­ris­tö­jär­jes­tö­jen vieraslajeihin kohdistuvan työn mitätöimisenä.


Viime toukokuussa, silloin kun kirjan sisältö piti lyödä lukkoon, Suomen luon­non­suo­je­lu­liit­to julkaisi tiedotteen, jossa kertoi kannattavansa valkohäntäkauriin lisäämistä haitalliseksi vieraslajiksi. Samalla SLL esitti sen selvittämistä, voisiko isokauris korvata valkohäntäkauriin osana Suomen luontoa. Aloite oli mielestäni yhtäältä ongelmallinen ja toisaalta seurausta siitä, että Suomessa käytävä keskustelu vieraslajeista on yksipuolista. Yleisen näkemyksen vieraslajeista voisi kiteyttää esimerkiksi SLL:n Suomen vieraslajien ABC -sivustolla olevaan sitaattiin: "Haitalliset vieraslajit ovat alueesta riippuen joko merkittävin tai toiseksi merkittävin syy luonnon monimuotoisuuden vähenemiselle." Väite on laajasti hyväksytty, mutta siihen olisi perusteltua suhtautua myös kriittisesti. Siksi päätin pitää tuon luvun kirjassa, ja siksi kirjoitan tämän blogitekstin.


Kirjan luvussa kysyn mm., miten vieraslaji-tyyppiset kategoriat, jotka usein köyhdyttävät mielikuvaa toisista eliöistä, vaikuttavat ihmisen ja muun elämän väliseen suhteeseen – tuon suhteen uudelleenarviointi on kirjani pääteema. Kun eliö luokitellaan vieraslajiksi, saattaa se menettää (ihmisen silmissä) kaikki muut merkityksensä ja sitä kautta myös (itseis)arvonsa. Tätä ristiriitaa kuvaa kiinnostavasti  mm. Heikki Willamo kuvaesseessään "Kun kauriit tulivat". Pohdin kirjan luvussa erityisesti vieraslajieläinten kohteluun liittyviä eettisiä ongelmia. Eläin­suo­je­lu­jär­jes­töt ovat tiedottaneet yhä enenevissä määrin vieraslajieläimiin (tai niiksi luultuihin eläimiin) kohdistuvasta julmasta väkivalllasta, joka on oletettavasti ainakin osittain seurausta lisääntyneestä eläimiin kohdistuvasta "vihapuheesta" eri medioissa. Kaikki tämä olisi liian laaja näkökulma blogiteksin aiheeksi, joten keskityn tässä tarkastelemaan, millainen ongelma haitalliset vieraslajit ovat suhteessa muihin luontokatoa aiheuttaviin tekijöihin Suomessa.

  

Vie­ras­la­ji­kes­kus­te­lun "vieraat" äänet

Suomen ulkopuolella vieraslajien haitoista käydään monipuolista ja kriittistä keskustelua, ehkäpä pääosin tiedeyhteisön sisällä mutta viime aikoina myös yleistajuisissa julkaisuissa. Yksinkertaistan keskustelun osapuolet tässä vieraslajien haittoja korostavaksi vallitsevaksi näkemykseksi ja sitä haastavaksi kriittiseksi näkemykseksi.


Keskustelussa on nostettu esiin myös erilaiset vinoumat, jotka vaikuttavat tutkijoiden ja median näkemyksiin. Vieraslajien haittoja korostavat tutkijat ovat esittäneet, että krittiistä näkemystä ohjaa uutuuden ja tasapuolisuuden vinouma: vallitsevalle näkemykselle vaihtoehtoiset näkemykset pääsevät helpommin esille esimerkiksi mediassa (1). Tällainen vinouma on mahdollinen, mutta vieraslajeihin liittyvässä keskustelussa siitä ei ole empiiristä näyttöä.


Sen sijaan toiseen suuntaan vaikuttaneesta vinoumasta – sitä, joka ohjaa mm. tutkimusasetelmia ja tutkimusten johtopäätöksiä tukemaan vallitsevaa näkemystä – on näyttöä vie­ras­la­ji­kes­kus­te­lus­sa (2). Vinouman havainneessa tutkimuksessa havaittiin tosin vinouman olevan myös vähenemässä. Tätä voisi pitää myönteisenä seurauksena siitä, että vieraslajien haitoista on käyty myös krittiistä keskustelua.


Kriittisessä keskustelussa on toki riskinsä. Ainakin osa vieraslajien haittoja korostavista tutkijoista on kokenut, että kriittisyys on mennyt liian pitkälle ja syyttänyt kriittistä näkemystä korostaneita tutkijoita ja tieteen yleistajuistajia denialismista (3). Se on kova syytös – tyypillisestihän denialismi liitetään mm. holokaustin ja ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen kieltämiseen. Syytös vaikuttaa myös perusteettomalta (4).


Tällainen keskustelu ei ole mielessäni, kun peräänkuulutan monipuolisempaa ja kriittistä keskustelua vieraslajien haitoista myös Suomeen, vaan ennemminkin sellainen, joka voi auttaa tekemään parhaita mahdollisia valintoja luontokadon torjunnassa ja kestävän elämäntavan mahdollistamisessa (5).


Mitä kriit­ti­nen suh­tau­tu­mi­nen vie­ras­la­ji­ky­sy­myk­seen voisi tar­koit­taa?

Vieraslajeista ilmiönä ollaan harvemmin eri mieltä. Ihminen on toiminnallaan siirtänyt tahallaan tai tahattomasti eliölajeja sellaisiin elinympäristöihin, joiden osana nämä lajit eivät ole kehittyneet sellaisiksi, jollaisia ne nyt ovat. Kaikki eliöt elävät vuorovaikutuksesta muiden eliöiden kanssa, ja vieraslajinkin on muodostettava uudessa ympäristössään monenlaisia vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­ta. Suurin osa uuteen ympäristöön ajautuneista vieraslajeista ei pysty vakiintumaan siellä elämiseen, koska ne eivät pysty muodostamaan riittävästi myönteisiä vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­ta. Ehkä noin kymmenesosa kuitenkin pystyy, ja niillä onkin siksi mahdollisuus vakiintua elämään uudessa vieraassa ympäristössä. Jotkut ihmisen Suomeen tuomat lajit ovat vakiintuneet tänne siinä määrin, että niistä on tullut vaikkapa maakuntakasveja ja puolueet ovat ottaneet ne tunnusmerkeikseen.


Myönteisten vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­den ohella vieraslajit – kuten kotoperäisetkin lajit – muodostavat kielteisiä vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­ta, jotka säätelevät sen elämää uudessa ympäristössä, ja jotka osaltaan mahdollistavat vieraslajille pitkällä aikavälillä kestävän elämän uudessa ympäristössä. Ehkä noin kymmenesosalle niistä vieraslajeista, jotka pystyvät vakiintumaan uuteen ympäristöön, ei kuitenkaan muodostu kielteisiä vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­ta, ainakaan riittävästi ja/tai riittävän nopeasti. Näistä, ehkäpä siis noin yhdestä sadasosasta vieraslajeja, voi tulla haitallisia vieraslajeja.


Jos joku kiistää yllä olevan dynamiikan olemassaolon, häntä voisi pitää "vie­ras­la­ji­de­nia­lis­ti­na". Kriittisessä näkemyksessä ei kuitenkaan kiistetä itse ilmiötä, vaan pohditaan, mitä tästä seuraa mm. seuraavien kysymysten kautta: Millainen on vieraslajin aiheuttama haitta, onko se kohtuuttoman suuri vain onko se mahdollista sietää? Kuinka suuri ongelma vieraslaji on jossakin tietyssä ekosysteemissä verrattuna esimerkiksi muihin luonnon monimuotoisuutta heikentäviin tekijöihin? Onko vieraslajin hävittäminen jostakin tietystä ekosysteemistä perustellusti ensimmäinen toimenpide, joka kannattaa tehdä? Voiko joidenkin vieraslajien hävittämisestä aiheutua haittaa, ja mikä on hävittämisestä aiheutuvan haitan suhde vieraslajin aiheuttamaan haittaan? Kun on valittava kotoperäisen ja vieraslajin välillä, onko kaikissa tapauksissa suosittava edellistä?


Haitan ole­muk­ses­ta

Kun jonkun vieraslajin osoitetaan aiheuttavan haittaa, voidaan se luokitella haitalliseksi vieraslajiksi – Suomen osalta luokittelu voidaan tehdä joko EU:n tasolla tai kansallisesti (6). Haitan voi karkeasti jakaa ihmisille ja luonnon monimuotoisuudelle aiheutuvaan haittaan. Haitan määrittely ei etenkään edellisessä tapauksessa ole ongelmatonta. Esimerkiksi yhdeksi valkohäntäkauriin aiheuttamaksi haitaksi mainitaan vieraslajit.fi-sivustolla, että kauriin koetaan aiheuttavan haittoja istutuksilla

Lounais-Suomessa. Kokemus haitasta varmasti pitää paikkansa, mutta oleellinen kysymys on, että miten yhteiskunta vastaa koettuun haittaan – sama kysymys on oleellinen myös kotoperäisistä lajeista aiheutuvaa haittaa käsitellessä. Voidaan esimerkiksi tarkastella haitan sietokykyä, olisiko sitä mahdollista kasvattaa?


Suomessa tässä ei tunnuta olevan kovin hyviä, jos katsotaan esimerkiksi keskustelua susien määrästä Suomessa. Maa- ja met­sä­ta­lous­mi­nis­te­riö on linjannut vastoin tutkijoiden näkemystä, että alle 200 sutta olisi kestävä elinvoimainen kanta Suomessa, koska ”500 yksilön tavoitteen saavuttamiseksi susialueilla asuvien ihmisten susikannan sietokyvyn ja hyväksynnän on noustava selvästi nykyistä korkeammalle tasolle.” Sietokykyä olisi mahdollista kasvattaa, mutta toisin kuin MMM esittää, susien tappamisen lisääminen ei ole siihen paras eikä varsinkaan ainoa keino (7). Toinen esimerkki heikosta sietokyvystä on esimerkiksi joidenkin helsinkiläisten suhtautuminen valkoposkihanhien ulosteisiin viheralueilla. Sietokykyä haittoja kohtaan olisi kuitenkin syytä kasvattaa, koska kestävän elämäntavan tavoittelussa vaikeiden suhteiden kestämisellä – eli sietämisellä, säilyttymisellä ja uudistamisella – on keskeinen rooli.


Jos vieraslajien ihmisille aiheuttamaan haittaan liittyy usein subjektiivinen ulottuvuus, haitta luonnon monimuotoisuudelle on kuitenkin objektiivinen seikka, eikö niin? Kirjan luvussa tarkastelen esimerkiksi sitä, kuinka tutkimusnäytön perusteella on usein vaikea sanoa onko kotoperäisten ja vieraiden eläinten mo­ni­muo­toi­suus­vai­ku­tuk­sis­sa eroa. On tärkeää tunnistaa, että näytön puute vieraslajin haitasta ei takaa sitä, etteikö haittaa voisi olla. Sellaisen tutkimuksen toteuttaminen, jolla voitaisiin saada riittävän ristiriidatonta näyttöä suuntaan tai toiseen, on usein hyvin hankalaa. Joskus voi myös olla paikallaan, että asiaan erityisen hyvin perehtyneet tutkijat tai muut toimijat voivat perustaa valistuneen arvionsa tutkimusnäytön lisäksi kokemuksiinsa ja havaintoihinsa. Tälloin on erityisen tärkeää tuoda esiin arvion perusteluita ja avata keskustelua myös arvoista, joita voi olla erilaisten arvioiden taustalla.


Julkisessa keskustelussa saatetaan esittää, että valkohäntäkauris on uhka luonnon monimuotoisuudelle Suomessa. SLL:n tiedotteessa ei kuitenkaan väitetä näin, vaan valkohäntäkauriin sanotaan aiheuttavan haittoja luon­non­kas­vil­li­suu­del­le. Suomessa ei käsittääkseni olekaan tehty sellaista tutkimusta, joka osoittaisi valkohäntäkauriin heikentävän luonnon monimuotoisuutta. Muualla tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että valkohäntäkauris saattaa kyllä haitata kasvillisuuden uudistumista monokulttuurisissa ympäristöissä kuten yhden puulajin istutusmetsissä, mutta monimuotoisissa ympäristöissä siitä voi olla hyötyä kasvillisuuden uudistumiselle (8).


Valkohäntäkauriin ja kotoperäisen metsäkauriin – ehkäpä myös isokauriin, jos niitä tulee tai tuodaan tänne riittävässä määrin – vaikutukset luontoon ovat todennäköisesti suunnilleen samanlaisia. Ne ovat laiduntajia, joilla on tärkeä rooli monissa ekosysteemeissä, mutta joskus niiden rooli voi kasvaa liian suureksi. Kuten kirjan luvussa kirjoitan: "Valkohäntäkauriin aiheuttamat haitat – siis koetut sellaiset – eivät vaikuta johtuvan siitä, että valkohäntäkauris on vieraslaji, vaan siitä, että sen määrä on kasvanut viime vuosina. Kannan kasvuun on vaikuttanut kauriiden talviruokinta, jota harjoittavat metsästäjät, jotta heillä olisi enemmän metsästettävää. Jotkut metsästäjiä edustavat tahot pyrkivät samalla pitämään esimerkiksi ilvesten määrän pienenä, jotta ilvekset eivät voisi vähentää kauriiden määrää. Luonnon monimuotoisuuden kannalta tämä on sääli, koska ilveksen läsnäololla voisi olla muitakin hyödyllisiä eko­sys­tee­mi­vai­ku­tuk­sia kuin kauriiden kannan säätely, samanlaisia, joista kerrottiin suden kohdalla aikaisemmin [kirjassa]. Jos valkohäntäkauriin populaatiota pidetään liian suurena, keskustelu kauriista vieraslajina tuntuu lähinnä sivuraiteelta, joka ei välttämättä johda varsinaisiin syihin puuttumiseen."


1666092004298_Valkoh%C3%A4nt%C3%A4kauris_%C3%84ht%C3%A4ri-me.jpg

Valkohäntäkauriin (kuvassa) ja kotoperäisen metsäkauriin vaikutukset Suomen luontoon ovat todennäköisesti suunnilleen samanlaisia.


Yleis­maa­il­mal­li­set listat ja pai­kal­li­set eko­sys­tee­mit

SLL:n nettisivuilla oleva väite haitallisista vieraslajeista merkittävimpänä tai toiseksi merkittävimpänä syynä luonnon monimuotoisuuden vähenemiselle on usein toistettu muissakin yhteyksissä. Väite ei teknisesti ole väärä, mutta ilman sopivaa asiayhteyttä voi se kuitenkin olla harhaanjohtava. Voidaan kyllä sanoa, että vieraslajit ovat olleet historiallisesti toiseksi merkittävin sukupuuttoja aiheuttanut tekijä, jos katsotaan Kansainvälisen luon­non­suo­je­lu­lii­ton IUCN:n julkaiseman Punaisen kirjan lukuja.


Punaisessa kirjassa listataan 859 kadonnutta lajia, joiden sukupuuton on todistetusti aiheuttanut ihmisen toiminta viimeisen 500:n vuoden aikana. Näistä 859 lajista peräti 80 prosenttia on elänyt saarilla, vaikka saaret kattavat vain noin viisi prosenttia maapinta-alasta. Ihmisen mukanaan tuomat kissat ja rotat ovat hävittäneet saarilta paljon esimerkiksi lintuja ja muita eläinlajeja. Tällaisen sukupuuton dokumentointi on todennäköisesti ollut helpompaa – tai edes jollain tavalla mahdollista – kuin esimerkiksi maankäytön muutosten hitaammin ja vaivihkaa aiheuttama sukupuutto.

Tuo 859 lajia 500 vuodessa ei ole todellinen määrä ihmistoiminnan aiheuttamista sukupuutoista. On esitetty, että saman verran lajeja saattaisi kadota jo muutamassa päivässä. Kukaan ei tosin tiedä todellista määrää, koska emme myöskään tiedä, kuinka paljon lajeja elää tällä hetkellä maapallolla. Lajien määrä yksinään ei toisaalta ole riittävä mittari luonnon monimuotoisuudelle, ja lajikadon sijaan luonnon monimuotoisuuden heikentymistä pitäisi pystyä mittamaan luontokadolla – mutta sitä taas on vielä vaikeampi mitata.


Joka tapauksessa tällä hetkellä globaalisti tarkasteltuna merkittävimmät lajien uhanalaistumista aiheuttava tekijät liittyvät elinympäristöjä köyhdyttävään maan- ja vesien käyttöön sekä niiden muutoksiin, kuten metsien hakkaamiseen maatalousmaaksi. Vieraslajeja suurempia uhkia luonnon monimuotoisuudelle ovat Hallitustenvälisen luontopaneelin (IPBES) mukaan myös liiallinen kalastus ja metsästys, ilmastonmuutos ja elinympäristöjen saastuminen (9). Vieraslajit ovat silti paneelin mukaan edelleen merkittävä uhka kotoperäisille lajeille erityisesti saarilla.


Mutta millaisia johtopäätöksiä uha­na­lais­tu­mis­te­ki­jöi­den globaalista ”rankkaamisesta” voi tehdä? Ainakin on syytä tunnistaa, että luontokadon syyt vaihtelevat paljon alueittain ja ovat muutenkin sidonnaisia erilaisiin aikaan ja paikkaan liittyviin tekijöihin.


Uha­na­lai­suu­den en­sisi­jai­set syyt ja osa­te­ki­jät Suomessa

Suomessa eri uha­na­lais­tu­mis­te­ki­jöi­tä on myös listattu omassa kansallisessa Punaisessa kirjassamme, jota julkaisee Suomen ympäristökeskus. Sen mukaan vieraslajit eivät ole aiheuttaneet yhtään sukupuuttoa Suomessa. Punaisen kirjan 4579 lajista (uhanalainen tai silmälläpidettävä) vain seitsemän kohdalla vieraslajit ovat olleet uhanalaistumisen ensisijainen syy. Useammin, eli 56 lajin kohdalla, vieraslajit ovat olleet osatekijä uha­na­lais­tu­mis­ke­hi­tyk­ses­sä. Vertailukohtaa voi antaa vaikkapa metsätalouteen liittyvät käytännöt, jotka ovat olleet ensijainen syy 1311 lajin uhanalaistumiselle ja osatekijänä 2455 lajille.


Tulevaisuuden uhkatekijänä vieraslajit ovat jossain määrin merkittävämpi, mutta eri uhkatekijöiden listauksessa ne ovat kuitenkin vasta sijalla 20. Ensisijaisena uhkana vieraslajit on 20:lle Punaisen kirjan lajille, ja yhtenä uhista 223 lajille. Vastaavasti metsätalouteen liittyvät käytännöt ovat ensisijaisena uhka 1334 lajille ja yksi uhista 2481 lajille.


Haitallisten vieraslajien aiheuttamasta uhasta käytetään viitearvona usein tuota 223 lajia, ja usein juuri vieraslajeihin liitettyä uhkaa Suomen luonnolle kuvataan “vakavaksi”. Kaikkia uhkia elonkirjolle voi pitää vakavana, mutta sillä on kuitenkin merkitystä, onko jokin tekijä ensisijainen syy uha­na­lais­tu­mis­ke­hi­tyk­ses­sä vai (vain) osatekijä tai yksi uhista. Kuten kirjan luvussa summaan: "Lajien uhanalaistumista Suomessa aiheuttaa siis pääasiassa jokin ihmisen maankäyttö, joka pirstaloi tai hävittää kotoperäisen lajin habitaattia eli elinympäristöä, ja vieraslaji saattaa silloin kiihdyttää tuota kehitystä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että pelkällä vieraslajin torjunnalla ei todennäköisesti pystytä vaikuttamaan kotoperäisen lajin uha­na­lais­tu­mis­ke­hi­tyk­seen, vaan muutoksia pitäisi tapahtua myös ensisijaisessa syyssä eli esimerkiksi maankäytössä."


Vie­ras­la­jien tor­jun­nas­ta luon­to­ka­don py­säyt­tä­jä­nä

Vaikka haitalliset vieraslajit eivät vaikuta olevan merkittävimpiä luontokatoa aiheuttavia tekijöitä Suomessa, ei niiden aiheuttama haitta ole kuitenkaan merkityksetön: ne ovat osa sitä kokonaiskuormitusta, joka aiheuttaa luontokatoa.  Uusien vieraslajien tietoista ja tiedostamatonta levittämistä Suomeen – joitain tarkasti perusteltuja poikkeuksia lukuunottamatta – pitäisi pystyä estämään entistä paremmin. Lisäksi myös haitattomiksi koettujen vieraslajien käyttöä erilaisissa istutuksissa voisi va­ro­vai­suus­pe­ri­aat­teen mukaisesti välttää: esimerkiksi ilmastonmuutoksen tai elinympäristöjen muutoksen myötä haitaton vieraslaji voi muuttua haitalliseksi.


Suomeen jo asettuneita haitallisia vieraslajeja voi myös olla perusteltua joissain tapauksissa pyrkiä hävittämään. Torjuntaa perustelee – ja joissain tapauksissa myös velvoittaa – se, että vieraslajia saatetaan torjua Suomen luonnolle aiheutuvien haittojen sijaan myös sen ehkäisemäksi, ettei joku laji pääsisi leviämään johonkin muuhun EU-maahan ja sellaisiin eliöympäristöihin, jossa se voisi aiheuttaa enemmän haittaa.


Suomeen jo asettuneiden haitallisten vieraslajien poistaminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Osa "Suomen luonnosta" on saattanut muodostaa vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­ta joihinkin haitallisiin vieraslajeihin, ja näiden suhteiden tunnistaminen on tärkeää, kun suunnitellaan vieraslajin hävittämistä. Haitallisten vieraslajikukkien on havaittu joillain alueilla muodostavan merkittävän ravinnonlähteen kimalaisille ja muille sellaisille pölyttäjille, jotka eivät ole tarkkoja ravintokasveistaan (10). Kukkivia vieraslajeja hävitettäessä olisi ehkä entistä paremmin varmistettava, että kotoperäisillä kukkakasveilla voitaisiin korvata vähentynyttä ravintokasvien määrää pölyttäjille.


Suurempi riski haitallisten vieraslajien torjunnassa liittyy torjunnassa käytettyihin keinoihin. Suomessa haitallisten vieraslajien torjuntaan käytetään yleisesti mm. glyfosaattia, jonka on useissa tutkimuksissa havaittu aiheuttavan vakavia haittoja mm. pölyttäjille. Esimerkiksi Helsingin kaupunki perustelee glyfosaatin käyttöään kus­tan­nus­te­hok­kuu­del­la ja sillä, että aineen käyttöä ei ole erikseen kielletty. Voidaanko todella tietää, että kurtturuusu aiheuttaa suuremman uhan Suomen saaristolle kuin kurtturuusujen hävittämisessä käytetty glyfosaatti? Kyse ei ole tietenkään vain glyfosaatista – koska lienee vain ajan kysymys, milloin se kielletään – vaan siitä, että muidenkin torjunta-aineiden käyttöä pitäisi vähentää huomattavasti. Olisi kyettävä tekemään parempaa kokonaisvaikutusten arviointia siitä, milloin haitallista vieraslajia todella kannattaa torjua torjunta-aineilla – vai kannattaako ollenkaan? Päämäärä, luontokadon ehkäiseminen, ja keino, vieraslajien torjunta, eivät saa mennä keskenään sekaisin.


Houkutus käyttää torjunta-aineita haitallisten vieraslajien torjunnassa on suuri, koska muut keinot ovat huomattavasti kalliimpia. Jotkut saattavat toki olla sitä mieltä, että haitallisten vieraslajien torjuntaan tulisi suunnata enemmän resursseja. Siihen voikin olla tarvetta, mutta vertailtaessa uhkia Suomen luonnolle vieraslajien edellä on parisenkymmentä tekijää, joita olisi perusteltua priorisoida, kun torjutaan uhkia luonnon monimuotoisuudelle.


Haitallisten vieraslajien torjunnassa on yksi etu, mitä kaikilla luontokatoa hillitsevillä toimenpiteillä ei ole: siinä voidaan hyödyntää vapaaehtoista työvoimaa, jota monet järjestöt ovatkin ansiokkaasti tehneet. Vapaaehtoistyön kautta osallistujat voivat myös kasvattaa ymmärrystään luontokadosta ilmiönä laajemminkin. Ihmisten motivointiin ei kuitenkaan tarvitsisi käyttää väitteitä, jotka ainakin Suomen luonnon monimuotoisuuden kohdalla tuntuvat liioitelluilta.


On myös varottava luomasta sellaista kuvaa, jossa haitalliset vieraslajit esitetään  ikäänkuin liian helppona vihollisena luonnon monimuotoisuudelle, kuten kirjan luvussa muotoilen: "Jos vieraslajien torjunnan roolia monimuotoisuuden hupenemisessa korostetaan liikaa, saatetaan kuitenkin päätyä vähättelemään sitä muutosten tarvetta, jota luontokadon torjuminen edellyttää. Vieraslajien torjunta ei auta siinä, mitä voi pitää kaikkien ekologisten ongelmien perimmäisenä syynä: Kansainvälisen resurssipaneelin mukaan 90 prosenttia luontokadostakin on kytköksissä luonnonvarojen ylikulutukseen eli modernien länsimaisten – ja joidenkin muiden – ihmisten kestämättömään elämäntapaan (11)."


Viitteet


1) Russell, J. C., & Blackburn, T. M. (2017). The rise of invasive species denialism. Trends in Ecology & Evolution, 32(1), 3-6.


2) Warren, R. J., King, J. R., Tarsa, C., Haas, B., & Henderson, J. (2017). A systematic review of context bias in invasion biology. PLoS One, 12(8).


3) Ricciardi R, Ryan R. 2017. The exponential growth of invasive species denialism. Biological Invasions, 32, 549–553.


4) Munro, D., Steer, J., & Linklater, W. (2019). On allegations of invasive species denialism. Conservation Biology, 33(4), 797-802.

Frank, D. M. (2021). Disagreement or denialism? “Invasive species denialism” and ethical disagreement in science. Synthese, 198(25), 6085-6113.


5) Vieraslajeista voi lukea suomeksi esim. Jaunin & Seppälän artikkelin “Haitalliset vieraslajit : uhka luonnolle” teoksesta Elämän verkko (Mattila, 2020). Suomessa vie­ras­la­ji­kes­kus­te­lus­sa painotetaan vieraslajien aiheuttamia uhkia ja kriittistä näkemystä on ollut vähän, poikkeuksina esim. Elisa Aaltola, joka on nostanut vie­ras­la­ji­ky­sy­myk­seen liittyviä eläineettisiä ongelmia sekä Riikka Kaihovaaran (sittemmin lopettaneessa) Vihreä Lanka -lehdessä julkaistu kirjoitus. Kaihovaara on myös juuri julkaissut kirjan, joka nimensä perusteella – Vieras eläin – saattaa käsitellä lisää aihetta, mutta sitä en ole vielä ehtinyt lukea.


6) Osoitettu haitta ei automaattisesti tarkoita lisäystä kansalliselle tai EU:n vieraslajilistalle. Suomessa on haittaa aiheuttavia vieraslajeja, joita ei ole lisätty vieraslajilistalle, koska ei haluttu ole asettaa niitä käyttöä rajoittavan laindäädännön piiriin.


7) Hogberg, J., Treves, A., Shaw, B., & Naughton-Treves, L. (2016). Changes in attitudes toward wolves before and after an inaugural public hunting and trapping season: early evidence from Wisconsin's wolf range. Environmental Conservation, 43(1), 45-55.


8) Parker, J. D., Salminen, J. P., & Agrawal, A. A. (2010). Herbivory enhances positive effects of plant genotypic diversity. Ecology letters, 13(5), 553-563.

Lucas, Richard W., Roberto Salguero-Gómez, David B. Cobb, Bonnie G. Waring, Frank Anderson, William J. McShea, and Brenda B. Casper. "White‐tailed deer (Odocoileus virginianus) positively affect the growth of mature northern red oak (Quercus rubra) trees." Ecosphere 4, no. 7 (2013): 1-15.


9) IPBES (2019): Global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services. E. S. Brondizio, J. Settele, S. Díaz, and H. T. Ngo (editors). IPBES secretariat, Bonn, Germany.


10) Drossart, M., Michez, D., & Vanderplanck, M. (2017). Invasive plants as potential food resource for native pollinators: A case study with two invasive species and a generalist bumble bee. Scientific Reports, 7(1), 1-12.


11) Oberle, B., Bringezu, S., Hatfield-Dodds, S., Hellweg, S., Schandl, H., Clement, J., ... & Zhu, B. (2019). Global resources outlook 2019: natural resources for the future we want.





1659964109177_03_Nessling_Sami_nelio-me.jpg

Sami Keto

Kirjoittajasta voi sanoa mm. seuraavaa: 

1) ei ole erityinen,

2) edustaa laajalle levinnyttä ja runsaslukuista vieraslajia, mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia pyrkii tulemaan "alkuperäiseksi" omassa paikassaan, 

3) on täysin riippuvainen lukuisista ekologisista ja sosiaalisista suhteistaan. 

Yh­teys­tie­dot

0400628292

sami.keto@gmail.com